Jännitystä ilmassa, tylsistymistä byrokratian syövereissä

Eilen jätimme Nepalin hyvin mielenkiintoisissa merkeissä. Saavuimme
lentokentälle hyvissä ajoin. Ensimmainen turvatarkastus oli ennen
check-iniä. Lähtoselvitysaulassa oli yksi pieni televisio, joka
pyoritti koko päivän lentoja. Menimme siitä ohi etsimään lentomme
tiskiä laihoin tuloksin. Kukaan ei tiennyt, mistä Royal Nepal
Airlinesin lähtoselvitys loytyisi. Jäimme odottelemaan aulaan ja
etsimään matkaoppaan mukaista lentokenttämaksun suorituspistettä.
Verna istui yksin rauhassa reppujen kanssa, kun yhtäkkiä tyhjästä
ilmestyi pari lentokenttävirkailijaa. He kertoivat, että lentomme on
peruttu MUTTA meidät siirrettäisiin Air Indian aivan kohta lähtevälle
lennolle. Tavarat lähtivät rivakasti matkaan ja Hanna napattiin mukaan
tiskille.

Kello 9.50 matkalaukut lähtivät ruumaan ja saimme hämmentyneinä
boarding passit, joissa luki, että boarding alkaisi 9.30. Viime
hetkellä vaihdoimme loput rupiat, eikä mitään lentokenttämaksua
koskaan loytynyt. Syoksyimme yläkerran sadan metrin
turvatarkastusjonoon. Onneksi erityinen naisten jono oli lyhyempi,
mutta hyvän tovin ehdimme siinä ihmetellä maailman menoa. Mitään
kuulutuksia ei kaikunut, mutta oletimme, että joku hakisi meidät, jos
meillä olisi kiire. Koneen oli näyton mukaan määrä lähteä 10.00 ja
vielä viittä vaille olimme yhä jonossa. Käsimatkatavarat
läpivalaistiin ja meidät kopeloitiin, sitten kaikkien piti avata
laukku viimeistä pussukkaa myoten (paitsi jos hymyili ja pyysi leiman
ja vastasi, ettei ole saksia eika veistä mukana).

Sitten päästiin lähtoaulaan. Boardingista ilmoitettiin sanomalla ja
kyynerpäätekniikka oli paras tekniikka jonossa. Miehet ja naiset
ohjattiin omaan jonoon ja taas kopeloitiin kaikki. Koneeseen
siirryttiin bussilla, jonka jälkeen kopeloitiin vielä kerran ja
tyhjennettiin reput. Mutta sitten kaiken tarkastelun jälkeen oltiin
vihdoin koneessa. Huh. Olipa hyvä, että oltiin ajoissa. Muuten
olisimme yhä Katmandussa. Ehkä.

Lentokentän taide herätti huomiota partiolaisissa...

Intiaan saavuttuamme emme olleet ihan uskoa silmiämme. Indira Gandhin
pari kukautta sitten valmistunut uusi kolmosterminaali hohti
uutuuttaan. Vähän toista kuin entinen "poopiest airport of the
year"-palkinnon voittanut vanha terminaali. Lattiota peitti valtava
kokolattiamatto, vessat kiilsivät ja seinillä oli upeita taideteoksia.
Otimme taksin Paharganjin travellerigettoon ja pääsimme varattuun
hotelliin.

Tänään aloitimme päivän tutustumalla intialaiseen byrokratiaan.
Ostimme junalippuja. Ensin pitää täyttää kuponki (ja tietää junat ja
ne Hanna oli selvittänyt matkaoppaan avulla etukäteen). Sitten
jonotetaan lippuluukulle. Liput varataan, tulostetaan ja tarkistetaan.
Sitten maksetaan. Maksu onnistuu myos dollareissa, mutta silloin maksu
pitää kirjata isoon maksukirjaan ja silloin voi vain ostaa yhden
matkan ja paluun. Sitten myyjä kehottaa menemään tarkistamaan yhden
matkoista uudestaan. Kaikki loput matkoista tarkistetaan
kyselytiskillä, jossa ei tosin lue mitään. Palataan jonoon, joka on
välissä kasvanut. Syodään suklaata, joka on raahattu Suomesta.
Päästään uudelle virkailijalle, joka rahastaa molemmat ostokset
erikseen ja kirjaa kaiken isoon kirjaan. Kaikkeen tähän kuluu aikaa
kolme ja puoli tuntia, Intiassa voi tehdä yhden asian päivässä, olemme
kuulleet.

Lootus -temppeli, yksi ainoista Delhin nähtävyyksistä joita menimme ihmettelemään.

Nyt meillä tosiaan on kasa junalippuja. Eikä jonotus kuitenkaan
tapahtunut kauheimmassa mahdollisessa paikassa, vaan ilmastoidussa
turistien lipputoimistossa.

---
Kirjoittajat eivät ole lukeneet Frans Kafkan kirjoja, mutta saattavat
tietää, mitä kafkamainen tarkoittaa.